Книжная полка Сохранить
Размер шрифта:
А
А
А
|  Шрифт:
Arial
Times
|  Интервал:
Стандартный
Средний
Большой
|  Цвет сайта:
Ц
Ц
Ц
Ц
Ц

Юха. Пробудившиеся

Книга для чтения на финском языке
Покупка
Артикул: 776953.01.99
Доступ онлайн
350 ₽
В корзину
Юхани Ахо — финский писатель, журналист, переводчик, номинант на Нобелевскую премию по литературе. В сборник вошли повесть «Юха» и новеллы из цикла «Пробудившиеся». Повесть «Юха», одно из самых поздних произведений Ахо, отличается драматическим накалом и великолепным стилем. Она признана наиболее выдающимся произведением в творчестве писателя. Повесть неоднократно экранизировалась, по мотивам «Юхи» созданы две оперы, поставлено несколько спектаклей. В центре сюжета — драматический любовный треугольник. Простодушный Юха воспитал сиротку Марию, которая стала его женой. Молодая женщина бросает мужа и стабильное настоящее и бежит с путешествующим торговцем ради многообещающего будущего… Предлагаем вниманию читателей полные неадаптированные тексты произведений.
Ахо, Ю. Юха. Пробудившиеся : книга для чтения на финском языке : художественная литература / Ю. Ахо. - Санкт-Петербург : КАРО, 2021. - 288 с. - ISBN 978-5-9925-1538-1. - Текст : электронный. - URL: https://znanium.com/catalog/product/1864510 (дата обращения: 23.05.2024). – Режим доступа: по подписке.
Фрагмент текстового слоя документа размещен для индексирующих роботов. Для полноценной работы с документом, пожалуйста, перейдите в ридер.

Juhani AHO


JUHA HERANNEITA


KLASSINEN KIRJALLISUUS

КАР О
Санкт-Петербург

УДК 821.511.111
ББК 81.2 Фин-93
    А95






     Ахо, Юхани.
А95 Юха. Пробудившиеся : книга для чтения на финском языке / Ю. Ахо. — Санкт-Петербург : КАРО, 2021. — 288 с. — (Klassinen kirjallisuus).

     ISBN 978-5-9925-1538-1.


          Юхани Ахо — финский писатель, журналист, переводчик, номинант на Нобелевскую премию по литературе.
          В сборник вошли повесть «Юха» и новеллы из цикла «Пробудившиеся». Повесть «Юха», одно из самых поздних произведений Ахо, отличается драматическим накалом и великолепным стилем. Она признана наиболее выдающимся произведением в творчестве писателя. Повесть неоднократно экранизировалась, по мотивам «Юхи» созданы две оперы, поставлено несколько спектаклей. В центре сюжета — драматический любовный треугольник. Простодушный Юха воспитал сиротку Марию, которая стала его женой. Молодая женщина бросает мужа и стабильное настоящее и бежит с путешествующим торговцем ради многообещающего будущего...
          Предлагаем вниманию читателей полные неадаптированные тексты произведений.


УДК 821.511.111
ББК 81.2 Фин-93




ISBN 978-5-9925-1538-1

                             © КАРО, 2021
                             Все права защищены

                JUHA


I







    Mies — pitkaselka, rohdinpaita, virsujalka — hak-kaa kaskea korkean vaaran rinteella. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvisto jo tutista ja lastut lennella. Han kaataa niita saarensa paksuisia kuin pajukkoa raivaten, selkaansa oikaisematta.
    Vaara, jonka rinnetta han raataa, on rannattoman eramaan keskessa, jossa siella taalla kohoo toisia sa-manlaisia vaaroja kuin mattaita tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsan pei-tossa, tata vain on kaskettu, alhaalta ylospain nousten, paivanpuoleiselta rinteelta, pyritty laelle, vaan ei paas-ty viela puolivaliinkaan. Palvi siina kuitenkin jo on era-maan autiossa, pykala aarniossa: vihertava ruishalme, alempana ahoja ja viela alempana notkon takana asutus juuripuolessa pitkan niemen, jota kaitaiset vedet kierta-vat pienina jarvina, soikeina salmina ja koskina.
    Se nakyy siihen, missa mies hakkaa. Han levahtaa, katsahtaa alas, nakee halmeensa, talonsa, niemen ja kos-ken. Han heilauttaa kirvestaan niinkuin iskeakseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen puuhun ja alkaa huojua — pitkaselka, rohdinpaita, vir-sujalka.

5

    Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo tutisee — ja niinkuin on tyon tah-ti, niin on tekijan ajatusten kulku. Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siita, mihin olivat paattyneet, paattyen siihen, mista olivat alkaneet, aina sama vaikeus niista paasta ja tulla niiden kanssa toimeen.
    — Pitipahan taas epasovussa erottaman — pitipa-han taas sanottaman ne katkerat sanat. Etta se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta — mutta etta se saattoi sanoa: «Vanha kanttura, vaarasaari, vakaleuka!» Silla minka mina sille mahdan, minka mina mahdan sille, mika on minussa luonnon vika? Naithan sen ottaessasi, tiesithan sen minulle tullessasi, etta vasemmukseni on-tuu — vaan etta saatoit sen minulle sanoa?
    Han jatti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensa maahan ja istuutui.
    — Olenhan mina jo vanha, enkahan mina nakoani milloinkaan ole kehunut. Mutta tarvitsiko nyt siita ha-nen silmansa valahtaa niinkuin akaisen, salavihaisen koiran. Ja jos nyt hanta hartioista vahan hyvailinkin, niin olisiko tarvinnut tiuskata: «Mene siita kompuroimas-ta!» — ja sita vaille, ettei kapustalla lyonyt. Enhan mina kuin lepyttaakseni, ettei enaa juroteta — etta sovitaan pois. — Onhan saanut minulta olla ... milloinka mina olen hanelle vakivaltaa tehnyt?
    Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja tuli sovinnoille. — Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se jo silla ollut hyva.

6

Kun tulonsa kuulin, niin mina sille jo kauas nayttamaan, etten mina sita enaa muista. Jos tuli tana paivana, niin-kuin ennen muinoin tuli laulaen, niin etta metsa edel-laan raikui, niin mina hanelle tasta mylvahdin niinkuin harka, morahdin kuin kontio merkiksi, etten mina sita enaa muista, elkoonka hankaan.
   Han tahtoi uskoa, etta Marja viela tulee. Lehto si-hahti lampimassa tuulessa, lepo viihdytti veria. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneena, ei minusta. Tuohon kah-den koivun haarukkaan nostan hanet istumaan niinkuin pikkutyttona ennen. Se siina kaenkukuntapuussa, mina hanta tasta kannon paasta kakoseksi haastan, metsan-neidoksi, salojen sinitytoksi sanelen — sita mielellaan kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin karjanpolkuja kulkiessaan sita itsekin itsestaan laulaa. «Auta Juha», sitten huutaa, «en paase alas jos et auta!» — ja hento kaulaan kavahtaa ja kasken lapi itsensa kannat-taa ja vasta silealle aholle asetuttaa.
   Ja naki Juha siina kasken sisassa istuessaan, kadet tyomekon helmassa polvien valissa, raukeasti katsel-lessaan kaatamansa kasken yli — naki Marjan, paljain pain, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidan ensimmaisessa yhteisessa kaskessaan pienella kassa-ralla, Juhan takomalla, pienella ja napparalla, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun han itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin viela monena vuonna kaskeen ila-koimaan, laulamaan nuorena emantana onnea ukkonsa

7

kylvoksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei ihmeeksikaan, ja kylla ties Juha miksi: etta oli hanella hallussaan metsan haltija, ties mista lie katkoista tullut, Karjalan kaunis, kaukaa vierasten vaarojen takaa.
   Nyt ei enaa tule, ei itseaan oksalle nostata, ei ahol-le kannata, ei tule laulamaan, ei kassaroimaan, ei enaa edes ruokaakaan tuomaan. On tyly vanhalle miehelle aamusta iltaan.
   Ja kuitenkin Juha yha kuunteli, kuunteli hakates-saan, silloinkin, kun lastu visan kyljesta vihaisimmin vinkui. — Huhusiko joku? — Han teroitti kaatamien-sa puiden yli kurkottavan silmansa kasken alalaitaan, kavahti kivelle, jolla oli istunut. Ei siella ollut ketaan. Olisiko kuulunut alempaa, jonne ei kuontunut nake-maan? Tuolta sen nakisi toisesta laidasta, oliko kuka tulossa. Sielta nakee pihaan asti, tien ahoa, niittya ja pellonpiennarta myoten pihaan asti. Jos ei niin monta monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odotta-maan sita, jota sielta turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha taas kirveeseensa ja hakkasi — hakkasi niin, etta jokaiselta kaatamaltaan puulta tuli lahemmaksi kasken alalaitaa, josta naki pi-haan. Hakkasi vain reunimmaiset pikemmin joutuak-seen. Puut parkaisivat kaatuessaan, niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.
   Ei sielta kuulunut ketaan. Lehmat makasivat pais-teessa aholla alempana. Jarvella kulki pari venhetta laiskasti soutaen. Kolmas souti jalempana maanrannan

8

varjossa, kuin vaijyen toisia. Juha naki heti, etta ne kaksi olivat Venajan puolen venheita, laukkusaksain, ja han paatti niiden suunnasta, etteivat ne aikoneet nienta kiertaa ja laskea sita tieta koskiin, vaan paastakseen niista poiketa hanen rantaansa ja vedattaa venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevos-ta. Pitaisiko lahtea? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kyllapahan tietavat. Kolmas venhe nakyi olevan sysimiesten haapio.
    Han kaantyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylalaitaan, ja sielta taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vie-lakaan nakynyt ketaan. Ja miksikas olisikaan? Taas tuli han ylalaitaan. Mutta nyt tunsi han tarvitsevansa levata ja istuutui askeiselle kivelle, haarukkakoivun alle. Se oli mietittava, oli ajateltava paahan asti, miten tama kaikki oli kaynyt niinkuin oli kaynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin ohjiinsa, ne kulkivat, mita teita itse tahtoivat.
    — Ennen se aina toi ruokaa, olipa tyopaikka kuinka kaukana tahansa. Toi paistinkalat, kantoi viilit leilissa ... nyt katsoo vanhaksi: «Sen kanttura, sen vaarasaari ... sen vakaleuka.» Saattaahan olla, mutta milloinka mina olen hanta soimannut siita, etta oli koyha, ettei ollut mitaan, etta hanelle talon laitoin, kasket kaadoin, rim-met raadoin. — Onko se nyt siina, minka nakoinen mies on, tai minka ikainen, kunhan vain on mies? Eiko se ole siina, mihin kykenee ja mita saa aikaan? Eiko ole tuolla talo kylmaan metsaan tekemani, paisteisella aukealla, vetten hengessa, koskien niemessa — tallit, aitat, sau
9

nat, navetat, hevonen ja viisi lehmaa? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut kerjalaistytol-le, loytolapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut pa-rempi ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa Karhulassa? Sanokoon! Ja mika minulle siita kiitokseksi? On kai ollut jo palkitse-vinaan silla, etta olinhan hyva silloin, kun et viela ollut ikivanha ... kun et tuhkinut etka puhkinut...
    Juha jo katui. Miksi ma hanta syyttelen? Lapsihan tuo viela silloin oli. Minun, vanhemman, olisi pitanyt tietaa paremmin. Mutta kun kerrankaan iloitsisi siita mista mina — kun sanoisi: «Oletpa siihen taas korpea avan-nut, tuleepa siita taas huima huhta!» Mutta ei! — Hanen ajatuksensa seisoivat hetken. — Siina se on, ettei meilla ole lasta! Siinahan se on. On itsellaankin sita ikava! Sen-tahden se on semmoinen kuin on. Ei ole lasta eika enaa saada! Silla mitenka sen saa, kun sita ei tahdo.
    Silloin kuului hakkausta kasken alipaasta, niinkuin semmoisen, joka ei oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nahnyt muuta kuin huojahtelevia lehvia. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut paivallisen ja alkanut kerppuja katkoa? On ehka ollutkin siella kuinka kauan, enka ole huomannut?
    Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lahettanyt Kaisan edellaan ja tulee itse evaita tuomaan? — Ei ollut niinkaan, tuossa oli ruuat.
    Piika alkoi avata tuomaansa nyyttya, mutta Juha sa-noi menevansa kotiin. Jaakoon Kaisa tanne viela kerp
10

Доступ онлайн
350 ₽
В корзину