Калевала

■■
Elias LONNROT



KALEVALA

ЖИГМИ
KLASSINEN KIRJALLISUUS





КАР О
Санкт-Петербург



�ДК 821.511.111
ББК 81.2 Фин-9
    Л33



В оформлении обложки использован фрагмент картины Аксели Галлен-Каллела «Куллерво едет на войну»

     Лённрот, Элиас.
Л33 Калевала / Э. Лённрот. — Санкт-Петербург : КАРО, 2021. — 414 с. — (Klassinen kirjallisuus).
     ISBN 978-5-9925-1539-8.
         «Калевала» — литературный образ прекрасной Финляндии, ее гордость и национальное достояние. Финский врач и языковед Элиас Лённрот собрал воедино эпические песни, заклинания и пословицы финнов, карелов и вепсов и создал на их основе литературное произведение, уникальное по своему значению.
         Пятьдесят рун — песен эпоса, как бусины, нанизаны на единую сюжетную нить — противостояние светлой страны Калевалы и мрачной, враждебной Похъёлы. Богоподобные сказочные герои из народных легенд обрели у Лённ-рота яркие черты и стали похожими на людей. Страницы «Калевалы» дышат древностью и открывают для нас богатейшее культурное наследие с многовековой историей, которое отражает представления, уклад жизни и традиционные верования финно-угорских народов.
         В книге приводится полный неадаптированный текст эпической поэмы «Калевала».

УДК 821.511.111
ББК 81.2 Фин-9


© КАРО, 2021
ISBN 978-5-9925-1539-8           Все права защищены



ALEVALA



               Ensimmainen runo





Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lahteani laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirtta suoltamahan, lajivirtta laulamahan.
Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiavat, hampahilleni hajoovat.
Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini! Lahe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan yhtehen yhyttyamme, kahta'alta kaytyamme! Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme nailla raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. Lyokamme kasi katehen, sormet sormien lomahan,

lauloaksemme hyvia, parahia pannaksemme, kuulla noien kultaisien, tieta mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa: noita saamia sanoja, virsia virittamia
vyolta vanhan Vainamoisen, alta ahjon Ilmarisen, paasta kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiesta, Pohjan peltojen perilta, Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa; niita aitini opetti vaatessansa varttinata, minun lasna lattialla eessa polven pyoriessa, maitopartana pahaisna, piimasuuna pikkaraisna.

5



ampo ei puuttunut sanoja eika Louhi luottehia: vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin, virsihin Vipunen kuoli, Lemminkainen leikkiloihin. Viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia: tieohesta tempomia, kanervoista katkomia, risukoista riipomia, vesoista vetelemia, paasta heinan hieromia, raitiolta ratkomia, paimenessa kayessani, lasna karjanlaitumilla, metisilla mattahilla, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jalessa, Kimmon kirjavan keralla. Vilu mulle virtta virkkoi, sae saatteli runoja.
Virtta toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat. Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.
Ne mina keralle kaarin, sovittelin sommelolle. Keran pistin kelkkahani,

sommelon rekoseheni; ve'in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi; panin aitan parven paahan vaskisehen vakkasehen. Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut. Veanko vilusta virret, lapan laulut pakkasesta, tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenahan, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen, aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritan, kerittelen paan keralta, suorin solmun sommelolta? Niin laulan hyvanki virren, kaunihinki kalkuttelen ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta.
Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivetta, laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen taman iltamme iloksi, paivan kuulun kunniaksi, vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.

6



oin kuulin saneltavaksi, tiesin virtta tehtavaksi: yksin meilla yot tulevat, yksin paivat valkeavat; yksin syntyi Vainamoinen, ilmestyi ikirunoja kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.
Olipa impi, ilman tytto, kave luonnotar korea. Piti viikoista pyhyytta, ian kaiken impeytta ilman pitkilla pihoilla, tasaisilla tanterilla.
Ikavystyi aikojansa, ouostui elamatansa, aina yksin ollessansa, impena elaessansa ilman pitkilla pihoilla, avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille, meren selvalle selalle, ulapalle aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska, iasta vihainen ilma; meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.
Tuuli neitta tuuitteli,

aalto impea ajeli ympari selan sinisen, lakkipaien lainehien: tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi. Kantoi kohtua kovoa, vatsantaytta vaikeata vuotta seitseman satoa, yheksan yron ikea; eika synny syntyminen, luovu luomatoin sikio. Vieri impi veen emona. Uipi iat, uipi lannet, uipi luotehet, etelat, uipi kaikki ilman rannat tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa; eika synny syntyminen, luovu luomatoin sikio. Itkea hyryttelevi;
sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen, paiviani, lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki: iakseni ilman alle, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi nailla valjilla vesilla, lake'illa lainehilla!

7



Parempi olisi ollut ilman impena elea, kuin on nyt tata nykya vierahella veen emona: vilu taall' on ollakseni, vaiva varjatellakseni, aalloissa asuakseni, veessa vieriellakseni. "Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja! Tule tanne tarvittaissa, kay tanne kutsuttaessa! Paasta piika pintehesta, vaimo vatsanvaantehesta! Kay pian, valehen jou'u, valehemmin tarvitahan!" Kului aikoa vahaisen, pirahteli pikkaraisen. Tuli sotka, suora lintu; lentea lekuttelevi etsien pesan sijoa, asuinmaata arvaellen. Lenti iat, lenti lannet, lenti luotehet, etelat. Ei loya tiloa tuota, paikkoa pahintakana, kuhun laatisi pesansa, ottaisi olosijansa.
Liitelevi, laatelevi;

arvelee, ajattelevi: "Teenko tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani? Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani." Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea meresta, lapaluuta lainehesta sotkalle pesan sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen sinervaisella selalla;
luuli heinamattahaksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, paahan polven laskeuvi. Siihen laativi pesansa, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemannen. Alkoi hautoa munia, paata polven lammitella. Hautoi paivan, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,

8



untevi tulistuvaksi, hipiansa hiiltyvaksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, jarkytti jaseniansa: munat vierahti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemaksi, munasen ylainen puoli ylaiseksi taivahaksi; ylapuoli ruskeaista paivoseksi paistamahan, ylapuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tahiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepa ilman pilviloiksi. Ajat eellehen menevat, vuoet tuota tuonnemmaksi uuen paivan paistaessa,

uuen kuun kumottaessa. Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesilla, utuisilla lainehilla, eessansa vesi vetela, takanansa taivas selva. Jo vuonna yheksantena, kymmenentena kesana nosti paatansa meresta, kohottavi kokkoansa. Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa selvalla meren selalla, ulapalla aukealla. Kussa katta kaannahytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syoverit syventi. Kylin maahan kaantelihe: siihen sai sileat rannat; jaloin maahan kaantelihe: siihen loi lohiapajat; pa'in paatyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat. Ui siita ulomma maasta, seisattelihe selalle:

9



uopi luotoja merehen, kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi, merimiesten paan menoksi. Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettyna, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin.
Viel' ei synny Vainamoinen, ilmau ikirunoja.
Vaka vanha Vainamoinen kulki aitinsa kohussa kolmekymmenta kesea, yhen verran talviaki, noilla vienoilla vesilla, utuisilla lainehilla.
Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin elea pimeassa piilossansa, asunnossa ahtahassa, kuss' ei konsa kuuta nahnyt eika paivea havainnut.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Kuu, kerita, paivyt, paasta, otava, yha opeta miesta ouoilta ovilta,

verajilta vierahilta, nailta pienilta pesilta, asunnoilta ahtahilta!
Saata maalle matkamiesta, ilmoillen inehmon lasta, kuuta taivon katsomahan, paivea ihoamahan, otavaista oppimahan, tahtia tahyamahan!" Kun ei kuu kerittanynna eika paivyt paastanynna, ouosteli aikojansa, tuskastui elamatansa: liikahutti linnan portin sormella nimettomalla, lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla; tuli kynsin kynnykselta, polvin porstuan ovelta. Siita suistui suin merehen, kasin kaantyi lainehesen; jaapi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan. Virui siella viisi vuotta, seka viisi jotta kuusi, vuotta seitseman, kaheksan. Seisottui selalle viimein, niemelle nimettomalle, manterelle puuttomalle.

10