За спичками

           MAIJLJ las si la





                TULITIKKUJA LAINAAMASSA







KLASSINEN KIRJALLISUUS


Комментарии и словарь M. А. Зинченко







                              ИЗДАТЕЛЬСТВО
                              ШСР©
                              Санкт-Петербург

    УДК 372.8
    ББК 81.2 Фин-93
           Л 26













          Лассила М.
     Л 26 За спичками: Книга для чтения на финском языке. — СПб.: КОРОНА принт, КАРО, 2013. — 320 с. (“Klassinen kirjallisuus”)

          ISBN 978-5-9925-0828-4.

            Юмористическая повесть классика финской литературы М. Лассила (1869-1918) «За спичками» хорошо известна российским читателям — она неоднократно издавалась на русском языке. Также многими любима замечательная экранизация этого произведения.
            В предлагаемом издании неадаптированный текст романа снабжен комментариями и словарем.
УДК 372.8
ББК 81.2 Фин-93


ISBN 978-5-9925-0828-4

© КОРОНА принт, 2004
© КАРО, 2004

        Ensimainen luku

   ’’Jokohan lie se Littilan Vatasen musta lehma poi-kinut”, puhui Liperin Kutsun kylan Antti Ihalai-sen emanta Anna Liisa ikaankuin itsekseen, leipia uuniin pannessaan. Se asia oli hanelle juolahtanut mieleen¹ ihan vain yht’akkia.
   ”Johan se kuuluu poikineen”, myonsi Sormusen Miina², joka oli sattunut vieraaksi tulemaan ja horppi


    ¹ oli hanelle juolahtanut mieleen — ей пришло в голову

    ² Sormusen Miina — Miina Sormusen

3

■д nyt kahvia. Mutta sitten luuli han Anna Liisan tar-J koittavan Antti Vatasen lehmaa ja kysyi:
з    ’’Senko Jussi Vatasen lehma?”
      ”Sen”, myonsi Anna Lisa. Miina vahvisti silloin:
      ”Johan se kuuluu poikineen.”
      ’Vai jo!”
      Anna Lisa puuhaili kotvasen aikaa leipiensa kanssa, ja sitten han taas kysyi:
      ”Lehmivasikankohan tuo teki?”
      ”Seko Jussi Vatasen lehma?”
      ”Niin.”
      ’’Lehmivasikanhan se kuuluu tehneen”, myonsi Miina.
      ”Vai lehmis- se teki. Heittikohan Jussi sen eloon vai tappoiko”, tiedusteli Anna Lisa edelleen. Miina horppasi kahvia ja selitti:
      ”Eiko tuo liene tapattanut.”
      Ja kahvia teevatiin kaataessaan myonteli han:
      ”Ja onkinhan tuota Jussilla jo ennestaankin karjaa...
   Mitapa han heista enaa rupeaa elattamaan!”
      Syntyi pitkaaikainen aanettdmyys. Antti Ihalainen itse makaili penkilla mahallaan piippu hampaissa. Silmat olivat puoli ummessa ja piippu hampaista juur’ikaan pudota lupsahtamassa.
      Mutta han oli kuullut puhelun ja unisenakin tajunnut, mista oli puhe. Ei han sita tosin tajunnut selvasti, mutta

4

kumminkin. Ikaankuin unesta enemman nauttia-ksensa orahti han kuin itsellensa:
   ’’Onhan silla Jussilla karjaa. Montakohan lyp-savaa paata silla nyt on?”
   ”Sinakin siita herasit”, pisti Anna Liisa. Sormu-sen Miina aprikoi:
   ”Eiko tuolla liene viisitoista sen Kurikan Kono-selta ostetun mustan lehman kanssa.”
   ”Vai viisitoista!” murahti Antti ja alkoi taas nauttia unesta. Piippu vain lepatti putoamistansa odotellen. Miina kertasi:
   ’Viisitoista lypsavaahan silla Jussilla on...”
   ”On siina talossa maitoa!” ihmetteli siihen Anna Liisa, ja hetken kuluttua han arveli:
   ”Menisi se semmoisessa talossa oma emantakin...”
   Miina puraisi sokeria ja arveli vuorostaan:
   ”Eiko tuo Jussi tuota viela ottanekin... Johan siita tuleekin sen Loviisa-vainajan kuolemasta umpinainen vuosi kuluneeksi.”
   ”Saisi tuo ottaa jo!” myonnytteli Anna Liisakin. Ja leipia hetken kohenneltuansa han meni jo edemma asiaan, kysyi:
   ”Jokohan silla Pekka Hyvarisen tytolla on mi-ten paljon ikaa?”

Tulitikkuja lainaamassa

5

■д    ’’Senko Muskon Hyvarisen”, tiedusteli Miina vaJ rovaisuuden vuoksi.
s     ”Sen Muskon.”
      ”Eiko tuolla jo liene niilla paikoin... Senhan se on Olkkosen lidan ikainen”, tapaili Miina.
      ”Vai sen se on... Jo tuo sitten joutaisi hankin siita vanhempiensa luota pois... Olisi tuossa tyovakea jo hanettakin... Ja eiko tuo Jussi Vatanen sita aikonekin?” ”Sitako Hyvarisen tyttoa?” murahti taas Antti kuin unissaan puhuen.
      ”Sitahan ne sanovat sen ajattelevan... Vaikka tokko tuosta tolkkua tullee”, selitteli Miina, ja Anna Liisa piti Hyvarisen tyton puolta³ sanoen:
      ”Oisipa tuossa Hyvarisen tytossa Jussille eukkoa ker-rakseen... Ei tuo Jussikaan mikaan nuoruuden hullu ole.”
      Ja hetkisen kuluttua han tahtoi kuulla Jussin ijan tarkemmin ja kysyi:
      ”Montakohan vuotta silla Jussilla jo lieneekin sita ikaa?”
      Miina laski nyt Jussin ikaa:
      ”Ka, johan se on Jouhkolan ukko Voutilainenkin kynttelin-paivasta kuudennella kymmenella, ja eiko tuo Jussi liene saman ikainen.”

       ъ pitaii jonkuin puolta — не дать в обиду кого-либо

6

   ’’Sen ikainenhan se on. Muistanhan sen minakin nyt tassa”, vahvisti Anna Liisa, ja kerran asiaan paas-tyaan antoi han tulla tietojansa lisaakin, selittaen:
   ”Sitahan se Kaisa Karhutarta kuuluu aikoneen alkuaan, vaan siihenpa tuo sitten Loviisa-vainajaan lopultakin kietoutui.”
   ”Vatasen Jussiko?”
   ”Niin... Karhutartahan se alkuaan on ajatellut.”
   ”Ahaa!” ihmetteli Miina, ja Anna Liisa selitti:
   ”Se Karhutar naet meni sitten sille Petro vaaran Makkoselle, ja ne muuttivat pois koko Liperista... Eiko tuo siella Pielisjoilla asune nyt miehineen. Se Karhutar naet tahtoi kaupunkiin... Vaikka liekko tuo siella sen kummempi elaa kuin muuallakaan. ”
   Tokko tuo lienee... Kurjuudessahan tuo kuuluu Littilankin Hakulisen perhe siella Joilla elavan”, myonsi Miina, ja Anna Liisa lisasi:
   ”Johan mina sanoin Karhuttarelle, jotta olisit vain mennyt Jussi Vataselle. Ei siina talossa olisi tarvinnut leivatta syoda... Ja hyvantahtoinen mies-han se Jussi on.”
   ”Onhan se Jussi semmoinen tanakkatekoinen mies. Vaikka siita nenastahan ne ovat sita mor-kanneet, se kun on semmoinen potaatti”, myonsi Miina.

Tulitikkuja lainaamassa

7

гд    ’’No eipa tuo ole Hyvarisenkaan tyton nena sen
J koreampi... Ja punapaa on viela koko tytto, niin jot-з ta mitapa tuo hankaan siita Jussista yrmii. Menisi vain pois”, puolusteli Anna Liisa taas Jussi Vatasta ja lisasi:
      ”Onpaan tuo Jussi silla omalla nenallaan toimeen tullut ja hyvinpa tuon on saanutkin niistetyksi...”
      Han pani uunin pellin kiini ja lisasi sen tehtyaan:
      ”Ja mitapa siita sitten on, vaikka olisi miehella miten kaunis nena, jos ei ole sitten miehella muuta mieheksi sanottavaa kuin housut.”
      Sormusen Miina oli samaa mielta. Han myonteli vedoten samalla Anna Liisan miehen nenaan:
      ”Ka saapihan silla niistetyksi. Ja eikos silla Vata-sella olekin ihan saman kokoinen nena kuin talla Ihalaisellakin?”
      ”Samanhan se on. Ja sillapa tuo on Ihalainenkin omalla nokallaan vaan turistellut ja hyvastipa hanta on tuossa vain elettykin, eika ole ollut leivasta eika sarpimesta puutosta.”
      Nyt syntyi aanettomyys sen johdosta, etta Miina joi toista kuppia kahvia ja Anna Liisa puuhaili leipiensa kanssa. Kun aikaa tuli, tarttui Anna Liisa taas asiaan, huomauttaen:
      ”Mutta siinapa tuo on Vatanenkin vain tasautunut, vaikka ne olivat pienesta pojasta taman Ihalaisen kans
8

sa aina yhdessa. Eivat naet ole juoneetkaan sen jal-keen kun loivat humalassa sita Niirasen tyton isaa ja saivat maksaa sovinnaisiksi sen katkotuista kylki-luista nelja lehmaa. Ne naet katkoa ruhjoivat silta nelja kylkiluuta, tama Ihalainen ja Vatanen.”
   ’’Vai eivat ne sen jalesta ole juoneet. Johan siita on kolmattakymmenta vuotta”, kummeksi Miina.
   ”Eivat. Eivat naet suuhunsakaan pane, vaikka onhan silla Vatasella viela puoli pulloa jalella sita silloin jaanytta viinaa. Ei naet tamakaan Ihalainen ole sen jalkeen senkaan vertaa maistanut koko vii-nan nakoista, etta olisi vedella pessyt silmiaankaan muualla kuin minka saunassa toisinaan sattuu.”
   ”Ahaa!”
   Vahan ajan kuluttua selitti viela Anna Liisa mies-tansa puolustaakseen:
   ”Eika siita olisi koko sen Niirasen lyomisesta tul-lut sen enempaa puhetta, mutta se kun Niiranen itse naet sitten rupesi turhia karajoimaan ja retteloimaan semmoisesta jonninjoutavasta asiasta, kuin nyt naista kylkiluistaan, niin nama miehet sanoivat, jotta anne-taan sille lehma joka kylkiluusta, niin ei turhista retteloitse ja manuuttele. Ja hyvat ystavathan nama ovat siitakin lahtien olleet Ihalainen ja Vatanen. Ja saman nakoisetkinhan nama ovat molemmat,

Tulitikkuja lainaamassa

9

A vaikka tama Ihalainen on puolta vuotta nuorempi S kuin se Vatanen.” 1—1
з Silla lailla olivat he tutkineet Jussi Vatasen ja Iha-laisen ulkomuodon ja menneisyyden ja siirtyivat nyt hanen pukuunsa. Tutkiskelun lopussa ihmetteli Anna Liisa:

       ”Vai niissa isa-vainajansa kirkkovaatteissa se Jussi nyt kay kirkossa!”


      Leivat kypsyivat uunissa. Niiden tuoksu taytti tuvan. Oli syntynyt pieni puheloma, kun Anna Liisa pesi poytaa. Siita lomasta teki lopun Miina kysyen:
      ”Joko teilla ruvetaan pellavia loukuttamaan?”
      ”Ka olisihan niita huomenna ruvettava, mutta tulitikutkin tassa sattuivat loppumaan, niin milla han-ta saanee tultakaan saunassa, kun menee loukuttamaan.”
      ”Vai loppuivat teilta tikut!”
      ”Loppuivat. Eika ole tassa tullut tuolla Ihalaisella-kaan puotiin asiaa, jotta olisi tuonut tikkuja...”
      Han katsahti penkilla nukkuvaan mieheensa ja kysyi varmuuden vuoksi:
      ”Joko sina Ihalainen teit tammalle appeen?”
      Mutta Antti ei vastannut. Anna Liisa arveli silloin:
      ”Nukkuikohan se nyt jo siihen?”

10